Tiedebasaari

Tiedebasaari

Tag Archives: vesilinnut

Islantilainen naurulokki on elänyt – ja muuttanut edestakaisin valtameren yli – nuoli rinnassaan

26 perjantai touko 2017

Posted by Kai Aulio in Eläimet, Luonto, Tiedeuutisia

≈ Kommentit pois päältä artikkelissa Islantilainen naurulokki on elänyt – ja muuttanut edestakaisin valtameren yli – nuoli rinnassaan

Avainsanat

Örvar, Borgarnes, Chroicocephalus ridibundus, haavoittuneet eläimet, Iceland Monitor, Islannin linnusto, Islanti, Larus ridibundus, linnut, lokit, lokkilinnut, muuttolinnut, naurulokki, vesilinnut

Islantiin muuttomatkalta palannut talvipukuinen naurulokki Örvar on elänyt yli vuoden ja matkannut edestakaisin valtameren yli nuolen haavoittamana. Kuva: Island Monitor, mbl.is.

Naurulokki (Chroicocephalus ridibundus, aikaisemmin Larus ridibundus) on yksi odotetuista ja äänekkäistä – kevään tuojista Pohjolassa. Naurulokki on lähes koko Euroopassa tavattava muuttolintu, jonka pohjoisessa pesivät yksilöt muuttavat talveksi Brittein saarille tai Länsi-Eurooppaan. Islannin länsiosassa sijaitsevassa Borgarnesissä tavattiin huhtikuussa 2016 naurulokki, jonka rinnassa törrötti pystyssä pitkä nuoli. Sittemmin tuon ikävän kantamuksen mukaan Örvar (nuoli) nimen saanut lokki nähtiin useilta kertoja eri paikoissa, mutta syksyllä lintu – kuten muutkin naurulokit – katosi näkyvistä.

Mutta keväällä 2017 Örvar palasi – ja nuoli on yhä linnun rinnassa. Valtameren ylittänyt pitkä ja rasittava edestakainen muuttomatka, yhdistettynä nuolen aiheuttamiin rasituksiin ja vaikeuksiin jokapäiväisessä lentämisessä, ravinnonhankinnassa ja muissa toiminnoissa, on paitsi yllättävä myös uskomattoman sitkeä suoritus Örvar-lokilta (Iceland Monitor, 23.5.2017; http://icelandmonitor.mbl.is/news/nature_and_travel/2017/05/23/seagull_flies_from_iceland_and_back_with_an_arrow_i/

Mainokset

Share this:

  • Jaa
  • Facebook
  • Twitter

Elohopeaa ja muita ympäristömyrkkyjä joutuu lokkien elimistöön hengitysilman kautta

17 maanantai Huh 2017

Posted by Kai Aulio in Eläimet, Luonto, Terveys, Tiedeuutisia, Vesiensuojelu

≈ Kommentit pois päältä artikkelissa Elohopeaa ja muita ympäristömyrkkyjä joutuu lokkien elimistöön hengitysilman kautta

Avainsanat

alkyylifenolit, bisfenoli A, elohopea, Gdanskin yliopisto, Gdanskinlahti, harmaalokki, hengitysaktiivisuus, hormonihäiritsijät, Itämeren tila, Itämeren ympäristömyrkyt, Itämeri, Larus argentatus, lokit, lokkilinnut, Lucyna falkowska, Marine Pollution Bulletin, merilinnut, PAH-yhdisteet, polysykliset aromaattiset hiilivedyt, Puola, vesilinnut, ympäristömyrkkyjen kulkeutuminen keuhkoihin, ympäristömyrkyt

Harmaalokki voi altistua haitallisille kemikaaleille hengitysilman kautta. Kuva: Kai Aulio.

Puolalaisen Gdanskin yliopiston tutkijan Lucyna Falkowskan johdolla Marine Pollution Bulletin -tiedelehden huhtikuun 2017 numerossa ilmestyneessä tutkimuksessa selvitettiin elohopean, bisfenoli A:n, polysyklisten aromaattisten hiilivetyjen (PAH-yhdisteet) sekä alkyylifenolien kertymistä Gdanskinlahdella elävien harmaalokkien (Larus argentatus) keuhkoihin. Kaikissa tutkituissa eteläisen Itämeren harmaalokkien keuhkonäytteissä oli elohopeaa, jota näyttää kulkeutuvan linnun hengityselimistöön eniten pesimäkauden aikana. Ilmassa olevien elohopean, fenolien ja muiden niin kutsuttujen hormonihäiritsijä-kemikaalien esiintyminen eläinten ja ihmisen hengitysilmassa on todettu ja tunnettu jo kauan, mutta näiden kemikaalien kulkeutumista ja kertymistä keuhkoihin hengityksen mukana ei ole aikaisemmin havaittu linnuilla tai millään muullakaan eläinryhmällä.

Muut hormonihäiritsijät – joista monet haittaavat ja heikentävät eläinten lisääntymistuloksia – kertyvät harmaalokkeihin ravinnon mukana. Eri kemikaalien saanti vaihtelee ajallisesti ja paikallisesti lokkien elinkierron eri vaiheiden myötä lintujen viettäessä aikaansa erilaisissa ympäristöissä.

Elohopean kertyminen harmaalokkien keuhkoihin vaihtelee linnun hengitysaktiivisuuden mukaan. Hengitysteiden kautta tapahtuva altistuminen on erityisen tehokasta linnuilla, joiden hengitysaktiivisuus on eläimen kokoon nähden suurempaa kuin useimmilla muilla eläinryhmillä (Marine Pollution Bulletin, 117(1–2), April 2017; http://www.sciencedirect.com/science/article/pii/S0025326X17300863

 

Share this:

  • Jaa
  • Facebook
  • Twitter

Flamingo levittäytyy kohti pohjoista: Aikaisempaa useampia lintuja Bulgariassa

22 keskiviikko Maa 2017

Posted by Kai Aulio in Eläimet, Luonto, Tiedeuutisia

≈ Kommentit pois päältä artikkelissa Flamingo levittäytyy kohti pohjoista: Aikaisempaa useampia lintuja Bulgariassa

Avainsanat

Atanassovsko-järvi, BTA, Bulgaria, Bulgarian luonto, Bulgarian News Agency, Euroopan linnut, flamingo, Phoenicopterus roseus, vesilinnut

Flamingo on kotiutumassa Eurooppaan. Kuva: iclipart.com.

Afrikkalaisilta kansallispuistojen järviltä tutut, jopa miljoonien yksilöiden vaaleanpunaisina ryhminä elävät flamingot (Phoenicopterus roseus) ovat levittäytymässä myös Eurooppaan. Kevään 2017 edetessä Bulgariassa, Mustanmeren tuntumassa on havaittu useita flamingoja, kun aikaisemmin näitä vierailijoita on ollut vain yksittäin. Bourgasin kaupungin lähistöllä sijaitsevalla Atanassovsko-järvellä on maaliskuun puolivälin tuntumassa tavattu 13 flamingoa, ja lähiseudulla viisi muuta yksilöä.

Järvet ja kosteikot, joille flamingot ovat saapuneet, ovat lajille tyypillisiä ja soveliaita elinympäristöjä, mutta pesinnästä ei vielä ole merkkejä. Flamingo kuuluu kyllä eurooppalaiseen linnustoon. Välimeren pohjoispuolella pesiviä flamingoyhdyskuntia on Turkissa ja Kreikassa (Bulgarian News Agency, BTA, 21.3.2017: http://www.bta.bg/en/c/NW/id/1541568

Share this:

  • Jaa
  • Facebook
  • Twitter

Haahkan veren ja sulkien raskasmetallipitoisuudet korkeita niin Itämerellä kuin Huippuvuorillakin

01 keskiviikko Hel 2017

Posted by Kai Aulio in Eläimet, Luonto, Terveys, Tiedeuutisia, Vesiensuojelu

≈ Kommentit pois päältä artikkelissa Haahkan veren ja sulkien raskasmetallipitoisuudet korkeita niin Itämerellä kuin Huippuvuorillakin

Avainsanat

Anette A. Fenstad, Åbo Akademi, Eider, elohopea, elohopean rikastuminen, haahka, Huippuvuoret, Itämeren eläimistö, Itämeren kemikaalikuormitus, Itämeren linnusto, Itämeren tila, Itämeri, Kim Jaatinen, Marine Pollution Bulletin, Markus Öst, merilinnut, metyylielohopea, Norjan Tiede- ja teknologiayliopisto, Novia-ammattikorkeakoulu, NTNU, raskasmetallit, Somateria mollissima, verianalyysit, vesilinnut, vesilinnut meren tilan osoittajina

Haahkan hyvinvointi kertoo myös merien hyvinvoinnista – tai valitettavan usein myös merien huonosta tilasta. Kuva: Kai Aulio.

Haahkan hyvinvointi kertoo myös merien hyvinvoinnista – tai valitettavan usein myös merien huonosta tilasta. Kuva: Kai Aulio.

Suomenkin rannikkovesillä varsin yleinen haahka (Somateria mollissima; engl. Eider) on maailmanlaajuisesti laajalle levinnyt vesilintu, jonka kannat vaihtelevat suuresti. Meillä haahkakannat heikkenivät taannoin vakavasti, ilmeisesti biologisista – loisten aiheuttamista – syistä. Yksi varmistettu syy haahkojen kunnon ja pesimätulosten heikkenemiseen ovat vesiympäristöstä lintuihin kertyneet ympäristömyrkyt – sekä orgaaniset torjunta-aineet, teollisuuskemikaalit että raskasmetallit. Tehostuneen säätelyn ja päästöjen vähentymisen ansiosta meriveden raskasmetallipitoisuudet ovat viime vuosina ja jo vuosikymmeninä alentuneet, ja tämän kehityksen myötä olettaisi myös vesieläinten myrkkyaltistumisen helpottuvan. Raskaasti ihmisen kuormittamalla Itämerellä sekä niin ilman kuin merivirtojen kautta jopa tuhansien kilometrien päästä haitta-aineita vastaanottavan Huippuvuorten alueen vesissä elävien haahkojen veren ja sulkien raskasmetallipitoisuudet ovat tätä nykyä yhä huolestuttavan suuria, osoittaa norjalais-suomalainen vertailututkimus.

Norjan Tiede- ja teknologiayliopiston (NTNU) Biologian laitoksen tutkijan Anette A. Fenstadin johdolla Marine Pollution Bulletin -tiedelehden tammikuun 2017 numerossa julkaistussa tutkimuksessa analysoitiin haahkojen verestä ja sulkakudoksista useiden, pääosin ihmisen toimista luontoon levinneiden metallien pitoisuuksia. Eroja metallipitoisuuksissa löytyi sekä alueellisesti että ajallisesti, eikä kumpikaan tutkimusalue erottunut yksiselitteisesti toista paremmaksi tai huonommaksi. Suomalaista tutkijoista projektissa olivat mukana Åbo Akademin ja Novia-ammattikorkeakoulun tutkijat Markus Öst ja Kim Jaatinen.

Ajallisessa vertailussa ehkä silmiinpistävintä on, että Itämeren haahkojen veren elohopeapitoisuudet eivät ole alentuneet viimeisten 20 vuoden kuluessa, vaikka päästöt maalta ovat selvästi vähentyneet. Meren pohjakerrostumiin vuosikymmenien kuluessa kertyneet elohopean (Hg) varannot muuttuvat etenkin hapettomissa oloissa liukoisiksi ja muuttuvat kemiallisesti eliökuntaan rikastuvaan metyylielohopean muotoon. Huippuvuorten haahkojen veren elohopeapitoisuudet olivat alhaisemmat kuin Itämeren linnuissa, mutta määrät olivat ”luonnottoman korkeita” täälläkin. Suorista ihmistoiminnan saastutuslähteistä kaukana sijaitsevan Huippuvuorten alueen haahkojen veren kadmium (Cd)- seleeni (Se)- ja arseeni (As)- pitoisuudet olivat korkeampia kuin Itämeren haahkoilla. Lyijyn (Pb), kromin (Cr), sinkin (Zn) ja kuparin (Cu) pitoisuuksissa ei havaittu eroja kahden tutkimusalueen haahkojen veressä.

Elohopeapitoisuus yhä vaarallisen korkea

Jo 1980-luvulla ympäristönsuojelun ja ympäristöterveydenhuollon silmätikuiksi nousseen lyijyn (Pb) päästöt ovat pudonneet murto-osaan etenkin lyijyttömään moottoribensiiniin siirtymisen ansiosta. Muutos näkyy myös haahkojen veren lyijytasot ovat selvästi alentuneet 1990-luvun tilanteeseen verrattuna. Suojelutoimien tehostumisesta ja päästöjen vähennyksistä huolimatta haahkojen veren raskasmetallipitoisuudet – etenkin elohopean pitoisuudet – ovat edelleen tasolla, jonka katsotaan vaarantavan lintujen kuntoa.

Pitkän aikavälin kuormituksen seurannassa tehokkaaksi osoittautunut linnun sulkien koostumuksen vertailu osoitti, että Itämeren haahkojen sulissa on enemmän lyijyä, sinkkiä ja kadmiumia kuin Huippuvuorten haahkoilla, mutta arkisen alueen haahkojen elohopeapitoisuudet ovat vastaavasti korkeammat kuin Itämeren linnulla.

Haahka on muuttolintu, joten pesimäalueelta saatu haitta-aineiden kuorma ei kerro koko totuutta lintujen kemikaalirasituksesta. Itämeren haahkat pakenevat talvea yleensä hiljalleen, yhtenäisen jään reunan levittäytyessä kohti etelää, ja kaukaisimmat meikäläiset haahkat talvehtivat Itämeren etelärannoilla ja Pohjanmeren rannikolla. Huippuvuorten haahkojen talviset muuttoalueet sijaitsevat Norjan länsi- ja lounaisrannikoilla sekä Islannissa  (Marine Pollution Bulletin, 114 (2), 30 January 2017; http://www.sciencedirect.com/science/article/pii/S0025326X16308505

Share this:

  • Jaa
  • Facebook
  • Twitter

Sorsat syövät ja levittävät oletettua useamman kasvilajin siemeniä

25 torstai Elo 2016

Posted by Kai Aulio in Eläimet, Kasvit, Luonto, Tiedeuutisia

≈ Kommentit pois päältä artikkelissa Sorsat syövät ja levittävät oletettua useamman kasvilajin siemeniä

Avainsanat

Anas platyrhyncos, Erik Kleyheeg, heinäsorsa, kasvien leviäminen, linnun ruoansulatus, linnun ruoansulatuskanava, linnut, lintujen siemenravinto, siemensyöjät, siementen itämiskyky, sinisorsa, sorsalinnut, Utrecht University, Utrechtin yliopisto, vesilinnut

Vesilintujen ja vesikasvien yhteiselo hyödyttää molempia. Sinisorsat ja lumpeet. Kuva: Kai Aulio.

Vesilintujen ja vesikasvien yhteiselo hyödyttää molempia. Sinisorsat ja lumpeet. Kuva: Kai Aulio.

Vesilintujen tiedetään palvelevan kasveja levittämällä niiden siemeniä uusille kasvupaikoille. Eri linnut syövät erilaista ravintoa, ja myös eri kasvilajien siementen kyky säilyä itämiskelpoisina vaihtelee suuresti. Valvotuissa koeoloissa saatuja tuloksia lintujen ruoansulatuskanavan läpäisseiden siementen todellisesta merkityksestä kasvien leviämiskeinoina ei sen sijaan tiedetä paljoakaan. Hollantilaisen Utrechtin yliopiston Ympäristöbiologian instituutin tutkijan Erik Kleyheegin johdolla Freshwater Biology -tiedelehden verkkopainoksessa 12.8.2016 julkaistussa tutkimuksessa selvitettiin sadan Alankomaissa talvehtineen sinisorsan (Anas platyrhyncos) maha-analyysien avulla lintujen syömien kasvilajien kirjoa sekä erilaisten ja eri kokoisten siementen selviytymistä sorsan ruoansulatuskanavan läpi. Sorsien siemenravinto osoittautui aikaisemmin tunnettua monipuolisemmaksi.

Sadan sinisorsan maha-analyyseissä löydettiin kaikkiaan 4548 siementä, jotka edustivat ainakin 66 eri kasvilajia. Näistä sorsien syömistä kasveista 19 lajin siemeniä ei ole aikaisemmin tavattu vesilintujen ruokavaliosta. Sinisorsien ruoansulatuskanavasta löytyi hyvin erilaisissa ympäristöissä elävien kasvien siemeniä, maakasveista rantalajeihin ja aitoihin, upoksissa eläviin vesikasveihin. Yksittäisillä lintuyksilöillä mahalaukun sisällöstä löytyi kerrallaan enimmillään 14 eri kasvilajin siemeniä. Keskimäärin sinisorsan mahan sisällössä (ravinnon hienonnuksesta vastaavassa lihasmahassa eli kivipiirassa) oli kolmen kasvilajin siemeniä.

Selvitettäessä siementen kykyä läpäistä linnun ruoansulatuskanava kävi ilmi, että parhaiten selvisivät pienikokoisimmat siemenet. Sorsan läpi ainakin näennäisesti (ulkoisesti) vahingoittumattomina kulkeneiden siementen itävyyttä hollantilaistutkijat eivät selvittäneet.

Tutkimuksen perusteella sinisorsat käyttävät kulloistenkin elinalueidensa ja oleskelupaikkojensa kasvikunnan tarjoamia ravintomahdollisuuksia hyvin monipuolisesti, ja linnuilla näyttää olevan aikaisemmin tunnettua suurempi merkitys maa-, ranta- ja vesikasvien levittämistapahtumissa (Freshwater Biology, 12.8.2016; http://onlinelibrary.wiley.com/doi/10.1111/fwb.12814/full

Aiheesta muualla Tiedebasaarissa:

Kyhmyjoutsen muuttaa vesikasvistoa. Tiedebasaari 9.8.2011; https://tiedebasaari.wordpress.com/2011/08/09

 

Share this:

  • Jaa
  • Facebook
  • Twitter

Lapintiira ennätyslentäjä: Edestakainen muuttomatka 96 000 kilometriä

10 perjantai Kes 2016

Posted by Kai Aulio in Eläimet, Luonto, Tiedeuutisia

≈ Kommentit pois päältä artikkelissa Lapintiira ennätyslentäjä: Edestakainen muuttomatka 96 000 kilometriä

Avainsanat

Antarktis, Britannian eläimistö, Britannian linnusto, Brittein saarten luonto, eläinmaailman ennätykset, ennätysmuutot, Etelämanner, Farne Islands, lapintiira, linnut, lintujen muutto, muuttolinnut, Newcastlen yliopisto, pisimmät muuttomatkat, Sterna paradisea, tiirat, University of Newcastle, vesilinnut, Weddelinmeri

Elämänsä aikana tiiran muuttolennot vastaavat neljää edestakaista matkaa Maasta Kuuhun

Lapintiira tunnetaan taitavana ja pitkiä muuttoja tekevänä lentäjänä, mutta satagrammaisen linnun suoritukset ovat jopa aikaisemin tiedettyä vakuuttavampiakin, osoittaa englantilaisen Newcastlen yliopiston seurantatutkimus. Kuva: Kai Aulio.

Lapintiira tunnetaan taitavana ja pitkiä muuttoja tekevänä lentäjänä, mutta satagrammaisen linnun suoritukset ovat jopa aikaisemmin tiedettyä vakuuttavampiakin, osoittaa englantilaisen Newcastlen yliopiston seurantatutkimus. Kuva: Kai Aulio.

Kesäisten vesiemme yllä yleisenä tavattava – ja käyttäytymisensä takia varmasti nähdyksi tuleva – lapintiira (Sterna paradisaea) tunnetaan erittäin pitkistä muuttomatkoistaan. Lapintiira pesii Pohjolassa ja kautta Euroopan, mutta laji muuttaa talveksi ”lähes navalta navalle” eli aina Etelämanterelle saakka. Jo karttaa katsomalla tietää varmasti, että lapintiiran vuotuiselle muuttomatkalle kertyy kymmeniä tuhansia lentokilometrejä. Mutta pelkkä lähtö- ja paluukohteiden välinen etäisyys ei kerro koko totuutta, sillä lapintiiran muuttoreitti on melkoista sik-sakia, todistaa seurantalaitteilla varustetun brittilinnun muuttoreitin päiväkirja.

Englantilaisen Newcastlen yliopiston tutkijat varustivat 29 lapintiiraa satelliittipaikantimilla, jotka seurasivat linnun kulkua koko vuotuisen, edestakaisen muuttomatkan ajan. Pisimmän matkan tehnyt – ja samalla kaikkien eläinlajien todistetun muuton ennätyksen tehnyt tiira rengastettiin ja varustettiin lähettimellä Britanniassa, Northhumberlandin Farne Islands -saarilta heinäkuussa 2015. Takaisin pesimäseudulleen lintu palasi toukokuussa 2016. Tällä välin linnun reitti kulki Brittein saarilta Afrikan länsirannikkoa seuraten  Etelä-Afrikkaan, sieltä Intian valtameren yli koti Etelämannerta. Antarktiksella, Weddelinmeren rannikolla lapintiira vietti useita kuukausia ennen lähtöään takaisin kohti Britanniaa, jonne lintu palasi toukokuussa 2016. Kaikkiaan tiirayksilö lensi vuoden muuttomatkallaan 96 000 kilometriä. Tämä on enemmän kuin yhdenkään eläinlajin tai -yksilön tiedetään koskaan muuttaneen. Entinen ennätys, sekin lapintiiralla (Grönlannista Antarktikselle), oli 91 000 kilometriä.

Ennätyslapintiiran muuttopäiväkirja. Lähde University of Newcastle.Lapintiira lentää siis yhden vuoden muutollaan matkan, joka vastaa reilusti yli kahta maapallon ympärysmittaa. Tämä on jo vaikuttava saavutus noin satagrammaiselle linnulle, mutta vielä vaikuttavammalta muutot tuntuvat, kun lasketaan lapintiiran koko eliniän lentokilometrejä. Newcastlelaistutkijat laskevat, että normaalin eliniän saavuttava, säännöllisesti muuttava lapintiira lentää elämänsä aikana muuttomatkoillaan 1.8 miljoonaa mailia eli noin 2.9 miljoonaa kilometriä. Tämä lapintiiran elinikäinen lentourakka vastaa yli neljää edestakaista matkaa Maasta Kuuhun (University of Newscastle, 7.6.2016; http://www.ncl.ac.uk/press/news/2016/06/arcticterns/

Share this:

  • Jaa
  • Facebook
  • Twitter

Talvehtimisalueilla ravinnon mukana saadut lyijyhaulit vakava uhka joutsenille

05 tiistai Huh 2016

Posted by Kai Aulio in Eläimet, Luonto, Tiedeuutisia

≈ Kommentit pois päältä artikkelissa Talvehtimisalueilla ravinnon mukana saadut lyijyhaulit vakava uhka joutsenille

Avainsanat

Britannian eläimistö, Britannian linnusto, British Wildfowl and Wetlands Trust, Exeterin yliopisto, joutsenet, kansallislintu, laulujoutsen, linnut, lyijy, lyijyhaulien kielto, lyijymyrkytys, metsästys, muuttolinnut, raskasmetallit, ravinnon raskasmetallit, vesilinnut, ympäristömyrkyt

Rauhoitettu kansallislintumme laulujoutsen voi joutua metsästäjien haulien aiheuttaman lyijymyrkytyksen uhriksi etenkin talvehtimisalueiden ruokailupaikoilla. Kuva: Kai Aulio.

Rauhoitettu kansallislintumme laulujoutsen voi joutua metsästäjien haulien aiheuttaman lyijymyrkytyksen uhriksi etenkin talvehtimisalueiden ruokailupaikoilla. Kuva: Kai Aulio.

Haulikkometsästäjien käyttämät lyijyhaulit ovat vakava uhka linnuille – myös niille, joita ei metsästetä. Luontoon leviävät ja lähes ikuisesti maaperässä säilyvät metallihaulit joutuvat helposti eläinten ruonsulatuskanavaan näiden kerätessä tai siivilöidessä ravintoa maaperästä ja etenkin pehmeistä ranta- ja pohjalietteistä. Tehokkaiden ja halpojen lyijyhaulien aiheuttamat ympäristö- ja terveysriskit on tunnistettu jo vuosia sitten, ja monissa maissa tällaisten panosten käyttö on kielletty ja tai tarkoin rajattua. Lyijymyrkytyksiä sattuu silti paljon – myös rauhoitetuille linnulle, ja etenkin muuttoaikoina maissa, joissa säännökset ovat epäselviä tai metsästyskulttuuri on leväperäistä. Brittein saarilla talvehtivat, kesäisin Pohjolassa elävät ja pesivät laulujoutsenet (Cygnys cygnus) saavat talvikuukausien aikana niin paljon lyijyä, että lintujen kunto heikkenee vakavasti ennen pitkää ja vaativaa muuttomatkaa osoittaa satoja joutsenia selvittänyt tutkimus.

Britannian Linnusto- ja kosteikkosäätiön (British Wildfowl and Wetlands Trust; WWT) ja Exeterin yliopiston tutkijoiden selvityksessä analysoitiin 260 laulujoutsenen veren lyijypitoisuuksia, ja arvoja verrattiin lintujen fyysisen kuntoon. Ja tulokset osoittivat lyijymyrkytyksen olevan oletettua yleisempää. Joutsenilla avattiin lyijypitoisuuksia, jotka olivat selvästi aikaisempia vastaavia havaintoja korkeampia, ja samalla todettiin aikaisemmin turvallisiksi arvioidut lyijypitoisuudet todellisuudessa linnulle haitalliksi. Liikaa lyijyä kehoonsa keränneiden lintujen heikentynyttä kuntoa osoittaa normaalia alhaisempi paino.

Tutkimuksessa todettiin, että vähintään 44 mikrogrammaa lyijyä veridesilitraa kohti oli taso, jossa joutsenten paino oli merkittävästi alentunut – jopa tasolle, joka vaarantaa keväisen muuttomatkan onnistumista. Aikaisemmin on oletettu ja arvioitu, että vielä tasolla 50–100 mikrogrammaa lyijyä desilitrassa verta olisi linnulle turvallinen taso. Mikrogramma on gramman miljoonasosa. Noin 10 prosentilla tutkituista joutsenista veren lyijyarvo oli niin korkea, että metallikertymä alentaa linnun painoa ja heikentää yleiskuntoa.

Lyijyn aiheuttamien ja tunnistettujen haittojen takia lyijyhaulien käyttö vesilintujen ja muiden lajien metsästyksessä kosteikkoalueilla kiellettiin Englannissa jo vuonna 1999 ja Skotlannissa vuonna 2004. Lisäksi lyijyhaulien käyttö on kielletty tai tarkoin rajoitettu eräillä muilla alueilla ja muiden eläinten pyynnissä. Riistalintujen – myös myynnissä olleilla yksilöillä – on kuitenkin todettu korkeita lyijypitoisuuksia linnuilla, joilla ei lain mukaisen metsästyksen mukaan pitäisi olla lyijy kehossaan. Uuden selvityksen tulokset osittavat, että lyijyhaulien nykyiset käyttörajoitukset eivät turvaa lintujen hyvinvointia, vaikka ulospäinnäkyviä kärsimyksen merkkejä tai lintujen heikentynyttä kuntoa ei normaalioloissa havaittaisikaan (BirdWatch, 2.4.2016; http://www.birdwatch.co.uk/channel/newsitem.asp?cate=__16275&c=11

Share this:

  • Jaa
  • Facebook
  • Twitter

Pesäloisinta – eli muninta vieraaseen pesään – on yleistä punasotkilla

23 tiistai Hei 2013

Posted by Kai Aulio in Eläimet, Luonto, Tiedeuutisia

≈ Kommentit pois päältä artikkelissa Pesäloisinta – eli muninta vieraaseen pesään – on yleistä punasotkilla

Avainsanat

Aythya ferina, linnut, lintujen lisääntymiskäyttäytyminen, lintujen lisääntymisstrategiat, pesäloisinta, punasotka, sorsalinnut, sukeltajasorsat, vesilinnut

Sorsalinnuille on tyypillistä munia myös vieraiden lajien pesiin

Sorsalintujen naaraiden lisääntymiskäyttäytyminen on ailahtelevaa. Punasotkalla jopa yhdeksässä pesässä kymmenestä on myös muiden kuin pesän rakentaneen naaraan laskemia munia – usein myös muiden sorsalajien munia.

Sorsalintujen naaraiden lisääntymiskäyttäytyminen on ailahtelevaa. Punasotkalla jopa yhdeksässä pesässä kymmenestä on myös muiden kuin pesän rakentaneen naaraan laskemia munia – usein myös muiden sorsalajien munia.

Yksi lintumaailman merkillisimmistä lisääntymisstrategioista on pesäloisinta eli käyttäytyminen, jossa naaras munii vieraaseen pesään. Tämä vieras pesä on yleensä oman lajin naaraan tai parin rakentama ja hoitama, mutta myös toisen lajien pesiä käytetään loisintaan. Sorsalinnuilla – erityisesti maahan pesänsä rakentavilla lajeilla – pesäloisinta on tavallinen ilmiö. Havaintoja lajinsisäisestä ja lajienvälisestä pesäloisinnasta on julkaistu paljon, mutta ilmiön todellisesta yleisyydestä ja merkityksestä on niukemmin tietoa. Tshekkiläistutkijat selvittivät meilläkin varsin tavallisen sukeltajasorsan punasotkan (Aythya ferina) naaraiden pesintäkäyttäytymistä, pesäloisinnan yleisyyttä sekä ilmiön merkitystä naaraiden/parien pesintätuloksiin.

Prahassa toimivan Kaarlen yliopiston (Univerzita Karlova v Praze, englanniksi Charles University) Eläintieteen laitoksen tutkijan Ondřej Šťovičekin johdolla Journal of Avian Biology – tiedelehden heinäkuun 2013 numerossa ilmestyneessä tutkimuksessa selvitettiin yhden punasotkapopulaation naaraiden pesintäkäyttäytymistä. Pesäloisinta osoittautui erittäin yleiseksi – eikä ainoastaan punasotkilla. Tarkkaa tietoa pesäloisinnasta eli kunkin munan oikeasta alkuperästä saatiin munien geenirakenteen tutkimuksella. Tarkastelussa oli 17 erilaista geenirakennetta.

Muihin soralintulajeihin verrattuna seuratussa punasotkapopulaatiossa pesäloisinta oli varsin yleistä. Geenitutkimuksella määritellyistä munista kaikkiaan 39 prosenttia osoittautui vieraan naaraan munimaksi. Muiden kuin pesän rakentaneen ja munia hautovan naaraan laskemia munia oli yksi tai enemmän peräti 89 prosentista seurannan kohteena olleen punasotkapopulaation pesistä. Toisen tai useampien vieraiden punasotkanaaraiden laskemien munien lisäksi punasotkan pesistä löytyi muiden sorsalintujen laskemia, naapurin haudottavaksi jätettyjä munia. Kaikkiaan 13 prosenttia punasotkien pesistä analysoiduista munista kuului jollekin muulle sorsalinnulle. Lajienvälistä pesien hyväksikäyttöä olivat harrastaneet ainakin sinisorsa (Anas platyrhyncos) sekä tukkasotka (Aythya fuligula).

Pesäloisinta ei haitannut seurannan kohteena olleiden punasotkien omaa lisääntymistulosta. Punasotkan pesissä oman naaraan laskemista munista kuoriutui poikasiksi 95 prosenttia, kun pesäloisinnan kautta haudottaviksi jätetyistä munista poikasiksi kuoriutui vain 65 prosenttia. Omankin lajin vieraiden munien heikompi kuoriutumisprosenttia johtunee aikataulusta. Haudonnassa kaikkien munien tulisi kuoriutua jokseenkin samanaikaisesti, ja ”väärään aikaan” haudottavaksi jätetty vieras – vaikka saman lajin – muna ei aina tätä aikataulua noudata ja jää siksi kehittymättä.

Pesäloisintaan kuluva ylimääräinen energiankulutus ei punasotkan omaa jälkeläistuottoa vähentänyt, sillä myös loisinnan kohteeksi joutuneiden naaraiden poikasmäärät sekä omien munien kuoriutumisprosenttia eivät vieraiden unien takia mitenkään heikentyneet. Toisilla lajeilla ja toisenlaisissa olosuhteissa pesäloisinnan kohteeksi joutuminen voi heikentää vesilintujen omaa lisääntymistulosta varsin paljonkin (Lajikumppanin harjoittama pesäloisinta vähentää haahkanaaraan omien munien määrää. Tiedebasaari 22.6.2012; https://tiedebasaari.wordpress.com/2012/06/22

Share this:

  • Jaa
  • Facebook
  • Twitter

Lajikumppanin harjoittama pesäloisinta vähentää haahkanaaraan omien munien määrää

22 perjantai Kes 2012

Posted by Kai Aulio in Eläimet, Luonto, Tiedeuutisia

≈ Kommentit pois päältä artikkelissa Lajikumppanin harjoittama pesäloisinta vähentää haahkanaaraan omien munien määrää

Avainsanat

eläimet, haahka, linnut, lintujen lisääntymiskäyttäytyminen, pesäloisinta, Somateria mollissima, vesilinnut

Haahkanaaras hautoo usein myös muiden naaraiden tuottamia munia.

Naaraiden kunto tai pesintäajankohta eivät vaikuta loisintakäyttäytymisen valintaan

Useilla jälkeläisistään huolehtivilla eläinlajeilla tavataan lajinsisäistä pesäloisintaa, jossa lisääntymiseen pyrkivä yksilö tuo jälkeläisensä tai tulevat jälkeläisensä toisen saman lajin aikuisen hoidettavaksi. Linnuilla pesäloisinta on teknisesti helppoa, kun naaras voi munia munansa toisen saman lajin naaraan tai parin jo valmiiksi rakentamaan pesään. Pesäloisinta on varsin yleistä esimerkiksi ulkosaaristomme tyyppilintuihin kuuluvalla haahkalla. Loisintakäyttäytymisen syitä ja seurauksia ei ole kuitenkaan tunnettu tarkasti. Pesäpaikkojen puute ei ainakaan näytä selittävän tätä lisääntymiskäyttäytymisen erikoista sopeutumaa.

Ruotsalaisen Göteborgin yliopiston Eläintieteen laitoksen tutkijan Peter Waldeckin johdolla Journal of Avian Biology -tiedelehdessä julkaistussa selvityksessä seurattiin Huippuvuorilla kaikkiaan 166 haahkapesän lisääntymistoimintoja. Tutkijat selvittivät kullakin pesällä poikasten perinnöllisen alkuperän munien albumiinipitoisuuksien määrityksillä.

Seuratuista pesistä lähes joka viidennessä (tarkalleen 19 prosentissa) oli oli munia useammalta kuin yhdeltä haahkanaaraalta. Kaikkiaan pesistä lasketuista ja analysoiduista munista kuusi prosenttia oli muiden kuin pesän varsinaisen omistajanaaraan munimia. Kuudessa tapauksessa loisimaan tullut haahkanaaras oli valloittanut hoitoonsa koko pesän –  myös alkuperäisen asukkaan munimat munat.

Selvitettäessä pesäloisinnan taustoja tutkijat totesivat, että havaintopaikoilla oli runsaasti haahkan pesintään sopeutuvia paikkoja vapaana. Tilan tai pesintämahdollisuuksien puute ei siis aja haahkaa tähän erikoiseen lisääntymisbiologian ratkaisuun, Waldeck ja kumppanit päättelivät.

Toinen oletettu peruste pesäloisinnalle on naaraiden heikentynyt kunto, joka pakottaisi turvautumaan toisen yksilön apuun raskaassa ja pitkässä jälkeläisten hoidossa. Huippuvuorilla tehdyt selvityksen mukaan haahkanaaraiden kunnossa ei ollut mitään huomautettavaa sen enempää loisintaan ryhtyneillä kuin pesäloisinnan kohteeksi joutuneilla yksilöillä. Ruotsalais-norjalasien ryhmän tutkimissa pesissä munien koko oli yhteneväinen sekä loisituissa että normaaleissa yhden naaraan munimissa pesissä. Pesäloisintataktiikalla ei ole myöskään pesinnän ajoitukseen liittyviä taustoja, sillä tätä lisääntymistaktiikkaa käytettiin tasaisesti saman verran pesintäkauden koko kestoajalla.

Pesäloisinnalla on kuitenkin varsin suuri vaikutuksensa haahkan lisääntymispanoksiin. Waldeckin ja kumppanien Huippuvuorilla seuraamissa haahkayhdyskunnissa loisinnan kohteeksi joutuneet naaraat munivat seitsemän prosenttia vähemmän munia kuin loisinnalta välttyneet lajitoverinsa.

Share this:

  • Jaa
  • Facebook
  • Twitter

Pohjois-Euroopan vesilinnut lähtevät syysmuutolle entistä myöhemmin

17 torstai Mar 2011

Posted by Kai Aulio in Eläimet, Ilmansaasteet, Luonto, Tiedeuutisia

≈ Kommentit pois päältä artikkelissa Pohjois-Euroopan vesilinnut lähtevät syysmuutolle entistä myöhemmin

Avainsanat

Bucephala clandula, eläimet, ilmastonmuutos, linnut, lintujen muuton viivästyminen, lintujen muuttoaikataulu, lintujen syysmuutto, muuttolinnut, peto-saalis -suhteet, telkkä, vesilinnut

Telkkä on yksi merkittävästi syysmuuttoaan viivyttäneistä lintulajeistamme.

Maailmanlaajuisen ilmastonmuutoksen seurauksena Pohjolan lämpötilat ovat nousseet jo niin paljon, että lämpenemisellä on vaikutusta luonnon eliökunnan vuosittain toistuviin aikatauluihin. Lintujen muuttoaikataulun muutoksesta on useita havaintoja, joista etenkin kevätmuuton aikaistuminen on varmistettu myös monessa suomalaisessa seurannassa. Keväiden lämpenemisen myötä myös lintujen pesinnän aikataulut ovat selkeästi aikaistuneet (Ilmastonmuutos on aikaistanut lintujen pesintäaikataulua myös Alpeilla, esimerkkinä huuhkaja, tiedebasaari 16.11.2011). Lämpimien kesäisten päivien jatkuminen aikaisempaa myöhempään kohti syksyä on muuttanut myös lintujen lähtömuuton aikataulua, osoittaa tuore suomalaistutkimus.

Helsingin yliopiston ja Luonnontieteellisen keskusmuseon tutkija Aleksi Lehikoinen ja Åbo Akademin tutkija Kim Jaatinen julkaisivat Journal of Ornithology -tiedelehdessä tiedot 15 Pohjois-Euroopassa elävän vesilintulajin syysmuuton alkamisajankohdasta jaksolla 1979–2009. Kevätmuuttoon verrattuna lintujen syksyisen lähtömuuton aikataulun ilmeisistä muutoksista on varsin vähän tutkimustuloksia. Uusi laajaan aineistoon perustuva kolmen vuosikymmenen seuranta osoittaa kesien lämpenemisen vaikuttaneen merkittävästi lintujen muuttokäyttäytymiseen.

Lehikoisen ja Jaatisen seuraamista 15 vesilintulajista kuudella syysmuutolle lähdön aikataulu on myöhäistynyt. Tällaisia viivyttelijöitä, joilla vähintään yksi kolmesta muuton vaiheesta on myöhäistynyt, ovat merihanhi (Anas anser), haapana (Anas penelope), tavi (Anas crecca), tukkasotka (Aythya fuligula), pilkkasiipi (Melanitta fusca) ja telkkä (Bucephala clandula). Suurimmillaan syysmuuton aikataulu on myöhäistynyt 31-vuotisen seurannan aikana jopa yli kuukaudella. Aineistossa on vain yksi poikkeus. Metsähanhen (Anser fabalis) syysmuuton alkamisajankohta on aikaistunut.

Yksittäisten lajien lisäksi Lehikoinen ja Jaatinen selvittivät muuttoajankohtia kaikkien vesilintujen yhteisenä ryhmäkäyttäytymisenä. 31 vuoden seurannan aineistossa keskimääräinen (mediaani) sekä päättymisajankohta ovat merkittävästi myöhäistyneet.

Lämpötilaolojen muutoksesta johtuva muuttoaikataulujen muutos on yksi konkreettisimmin havaittavista ilmastonmuutoksen indikaattoreista, mutta lisäksi muutoksella voi olla kauaskantoisia biologisia vaikutuksia sekä laji- että yhteiskuntatasolla. Kevätmuuton aikaistuminen ja syysmuuton viivästyminen ovat mitä ilmeisimmin yhteydessä havaintoon, jonka mukaan useiden lajien esiintymisalueet ovat levittäytyneet kohti pohjoista. Tämän suuntauksen oletetaan jatkuvan tulevaisuudessa, jos ilmaston lämpeneminen etenee mallien mukaisesti. Samoin sekä taloudellisesti että vapaa-ajan toiminnan kannalta tärkeän lintujen metsästyksen ajankohdat ja saaliskohteet sekä luonnossa tavattavat peto–saalis -suhteet voivat muuttua ratkaisevasti ilmastonmuutoksen myötä, Lehikoinen ja Jaatinen toteavat.

← Older posts

Arkistot

Mainokset

Luo ilmainen kotisivu tai blogi osoitteessa WordPress.com.

Peruuta