Avainsanat

, , , , , , , , ,

Rantoja reunustavat järviruokokasvustot ovat ikävä hidaste veneilijälle, mutta ravinteiden pidättäjänä ruoko on erinomainen apu vesiensuojelulle, ja lisäksi ruo'on valtavaa biomassan tuotantoa voitaisiin käyttää energiana.

Rantoja reunustavat järviruokokasvustot ovat ikävä hidaste veneilijälle, mutta ravinteiden pidättäjänä ruoko on erinomainen apu vesiensuojelulle, ja lisäksi ruo’on valtavaa biomassan tuotantoa voitaisiin käyttää energiana. Kuva: Kai Aulio.

Maailmanlaajuinen ilmastonmuutos ja ihmisen energiankäytön osuus haitalliseen kehitykseen on nostanut pintaan vaihtoehdon nykyiselle, fossiilisten polttoaineiden käyttöön perustuvalle elämäntavalle. Tavoitteena ja pitkällä aikavälillä ehdottomana vaatimuksena on siirtyminen yhä enemmän uusiutuviin lähteisiin perustuvaan energiantuotantoon. Tuuli- ja aurinkoenergiaan ladataan suuria toiveita, mutta näiden mahdollisuudet esimerkiksi Suomen energiatalouden selkärangaksi ovat hyvin ohuet. Meillä uusiutuvista energianlähteistä nykyisin jo lähes täysimääräisesti hyödynnettävän vesivoiman ohella voidaan hyödyntää biomassaa, jonka polttamisesta vapautuvan hiilidioksidin katsotaan olevan niin sanotusti ilmastoneutraalia uuden kasvintuotannon ansiosta. Metsäpuuston ja mahdollisesti pelloilla kasvatettavien energiakasvien kuten ruokohelpi-heinän rinnalla voitaisiin hyödyntää isokokoisinta heinäkasviamme järviruokoa (Phragmites australis), jonka tuotantopotentiaalit ovat erinomaiset.

Potentiaalia tilakohtaiseen energiantuotantoon järviruo’ossa on mittavasti. Etelä-Suomen järvien ja merenlahtien kasvustot tuottavat joka kesä 5–10 tonnia kuiva-ainetta hehtaarilla. Tästä tuotannosta yli puolet voidaan korjata helposti alkutalvella suoraan jäältä. Suurimmillaan suomalaisesta järviruokokasvustosta on mitattu Kokemäenjoen suistossa 5.6 kilon tuotto neliömetrillä (56 000 kiloa hehtaarilla) – sato, johon tuskin mikään viljelykasvikaan pystyy.

Yhdeltä hehtaarilta korjattavissa oleva järviruokobiomassa vastaa energiasisällöltään 2 000–5 000 kiloa kevyttä polttoöljyä. Isäntälinjalla – eli maatilan omilla koneilla ja omalla työllä – korjattuna tällainen energiamäärä saadaan käyttöön melkeinpä ilmaiseksi. Energiaruo’on korjuu onnistuu maatilan niitto- ja paalauskoneilla, jotka saataisiin näin ympärivuotiseen käyttöön.

Talvella korjatun ruo’on kosteus on vain noin 15 prosenttia eli kasvimassa sopii sellaisenaan suoraan polttokattilaan. Järviruo’on ja puuhakkeen lämpöarvot ovat jotakuinkin yhtä suuret. Yhden ruokokilon polttaminen tuottaa 5 kilowattitunnin energiamäärän. Energiaruo’on lämmitysarvoa voidaan verrata maatiloilla käytettävän kevyen polttoöljyn antamaan energiaan. Yhden öljykilon antama energia saadaan polttamalla kaksi kiloa talvella korjattua järviruokoa.

Jokatalvinen kuolleen versoston leikkaaminen ei heikennä kasvuston kuntoa, sillä oman kasvunsa tarvitsemat ravinteet ja energiavarat kasvi varastoi jo kesän aikana maanalaisiin juurakoihin.

Tuotantokykyiset ruokokasvustot suojelevat myös asuttamiaan vesistöjä. Rannansuuntaiset kasvustot pidättävät kymmeniä kiloa pelloilta ja metsistä kulkeutuvia ravinteita. Estämällä typen ja fosforin pääsyn vesistöihin ruokokasvustot hidastavat haitallista rehevöitymistä.

Parempi selluntuottaja kuin kuusimetsä

Keski- ja Itä-Euroopan vähämetsäisillä alueilla järviruoko tunnetaan myös sellutehtaiden raaka-aineena. Massan valmistusta häiritsevän ligniinin pitoisuus on ruo’ossa 5–10 prosenttia pienempi kuin havupuilla, joten taloudellisesti arvokkaan selluloosan talteenotto vaatii vähemmän energiaa ja kemikaaleja kuin metsäpuita käytettäessä.

Yhden sellutonnin valmistamiseen tarvitaan kolme tonnia järviruokoa. Näin aivan tavalliselta suomalaiselta järven- tai merenrannalta saataisiin runsaat 1–3 tonnia selluloosaa vuodessa. Metsäpuidemme taloudellisessa kiertoajassa eli noin sadassa vuodessa saataisiin rannan ruovikoista 330 tonnia sellua hehtaarilta. Kuusimetsästä saadaan yksi tonni sellua 2.5 tonnista puuta, joten sadassa vuodessa kuusikko tuottaa alle sata tonnia sellua.

Nyky-Suomessa ei ole tietenkään suurta mielenkiintoa tai tarvettakaan lähteä rantojen ruovikoita (kansan suussa usein virheellisesti kaislikoita) polttamaan – sellutehtaiden raaka-ainehankinnasta puhumattakaan. Ensimmäinen ja nykyisin ehkä jo kiireellinenkin tavoite olisi tehostaa vajaakäyttöisten metsien harvennushakkuita ja sitä kautta puuhakkeen hyötykäyttöä. Järviruoko on kuitenkin erinomainen esimerkki siitä, millaisia aarteita luontoäiti on varannut käsiemme ulottuville tosipaikan tullen käyttöön otettaviksi.

Järviruo’on potentiaalisia mahdollisuuksia energiakasviksi on kartoitettu laajalti etenkin lounaisrannikollamme (Ikonen, I. & Hagelberg, E. 2008:  Etelä-Suomen ruovikkostrategia. Esimerkkeinä Halikonlahti ja Turun kaupungin rannikkoalueet. – Suomen ympäristö, Luonto 9/2008: 1–72). Meillä Suomessa ja yleensä Euroopassa järviruoko tunnustetaan potentiaaliseksi hyötykasviksi, mutta Pohjois-Amerikkaan ihmisten mukana 1800-luvulla kulkeutunut eurooppalainen ruo’on alalaji on muodostunut uudella mantereella todelliseksi vitsaukseksi (Järviruoko on Pohjois-Amerikassa kutsumaton maahantunkeutuja, jonka torjuntatoimiin – yleensä tuloksettomiin – kuluu vuosittain miljoonia dollareita. Tiedebasaari 16.4.2013; https://tiedebasaari.wordpress.com/2013/04/16).

Mainokset