Avainsanat

, , , , , , , , , , , , ,

Vakavin ”kivisyöpää” aiheuttava saaste rikkidioksidi jo lähes luonnontilaisella tasolla

Lontoon ilmansaasteiden synkästä historiasta näkyvät dramaattsiesti maailmankauulun St paul's Catherdalin pihalla olevissa patsaisa, joiden rapautuminen on ollut meneinä vuosina eritäin voimakasta ja joita nvaivaa nykyisin rehevöitymisen myötä lisääntynyt leväpeite.

Lontoon ilmansaasteiden synkkä historia näkyy dramaattisesti maailmankuulun St Paul’s Cathedralin edustalla olevissa patsaissa, joiden rapautuminen on ollut menneinä vuosina erittäin voimakasta, ja joita värjää nykyisin rehevöitymisen myötä lisääntynyt leväpeite.

Historiallinen Lontoo on yksi maailman tunnetuimmista ilmansaasteiden vaivaamista paikoista. Onhan nykyisin yleiskielessä hyvin tuttu savusumun eli smog-ilmiön ja luonnon happamoitumisen ”keksiminen” juuri Lontoota aikanaan vaivanneiden ilmansaasteiden perua. Pääosassa metropolin puhdistumisessa on ollut kivihiilen käytön voimakas rajoittaminen sekä alueellisiin lämpö- ja sähkölaitoksiin perustuvaan energiajärjestelmään siirtyminen. Osansa on ollut myös autoliikenteen ajoneuvokaluston ja polttoaineiden kehityksellä. Aikanaan, pahimpien smog-kausien ja kutsuttujen happosateiden aikakaudella ilmansaasteiden vaikutukset olivat dramaattisesti näkyvillä kaikkialla Lontoossa. Talojen seinät ja katot olivat hiilipölystä ja -lioksista mustina, ja etenkin kalkkikivestä veistettyjen patsaiden ja muiden rakenteiden kuluminen pilasi, suorastaan tuhosi ainutlaatuisia kulttuurimonumentteja.

Tätä nykyä Lontoon ilma on tehostuneen ja aktiivisen ilmansuojelun ansiosta kaupungin kokoon nähden varsin puhdasta. Liikenteen aiheuttamaa saastumista on aktiivisesti edelleen vähennetty, mutta pahimmin sekä luonto-, rakennus- ja myös terveyshaittoja aiheuttaneen, pääosin kivihiilen poltosta vapautuneen rikkidioksidin (SO2) päästöt ja laskeumat ovat hyvin alhaiset. Ilmansaasteiden väheneminen näkyy myös kulttuurimonumettien kulumisen hidastumisena. Tarkkkoja, niin kutsutulla mikro-eroosio mittauksella (Micro-erosion meter, MEM) saatuja seurantatuloksia on käytettävissä kolmen vuosikymmenen ajalta. Portsmouthin yliopiston maantieten laitoksen tutkijan Robert J. Inkpenin johdolla Atmospheric Environment -tiedelehdessä joulukuussa 2012 julkaistussa tutkimuksessa selvitetään mittaamalla ilmansaasteiden pitoisuuksia sekä Lontoon tunnetuimpiin lukeutuvan maamerkin, St Paulin katedraalin patsaiden ja korkokuvien rapautumisen nopeutta aikavälillä 1980–2010.

Seurannan 30 vuoden kuluessa Lontoon ilman rikkidioksidipitoisuus on pudonnut murto-osaan. Vuonna 1980 SO2-pitoisuus oli keskimäärin  tasolla 80 ppm (tilavuuden miljoonasosaa), kun vuonna 2010 rikkidioksidin pitoisuus oli enää 3 ppm. Vakavimmin materiaalien eroosiota – alan kirjallisuudessa niin kutsuttua kivisyöpää – aiheuttavan ilmansaasteen väheneminen näkyy myös kalkkikiven eroosion hidastumisena. Kokonaan monumenttien kuluminen ei ole vieläkään loppunut, mutta eroosio on selvästi hidastunut. Vuonna 1980 St Paul’s Cathedralin patsaista ja reliefeistä kului ilmansaasteiden seurauksena keskimäärin 0.049 millimetriä vuodessa, kun vastaava kuluminen oli 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen lopulla tasolla 0.035 millimetriä vuodessa.

Rinnakkaisella, yleispiirteisemmällä mittauksella saaduissa tuloksissa St Paul’s Cathedralin kalkkikivireliefien kulumisaste on alentunut vuonna 1980 vallinneelta tasolta 0.049 millimetriä vuodessa vuoden 2010 tilannetta kuvaavalle tasolle 0.026 millimetriä vuodessa. Tässä mittauksessa otetaan huomioon paitsi eroosiota aiheuttavien ilmansaasteiden – etenkin rikkidioksidin –  aiheuttama rapautuminen myös muiden saasteiden mukanaan tuoma lisä, joka kerrostuu tutkittaville pinnoille. Eri menetemillä tehdyt mittaukset vastaavat erittäin hyvin toisiaan, joten tulokset osoittautuivat luotettaviksi.

Ilmansuojelun tehostuminen näkyy kulttuurimonumenttien rapautumisen nopeudessa. Kymmenen vuoden jaksolla 1980–1990, jolloin rikkidioksidipäästöjä aiheuttavaa kivihiiltä alettiin tosimielessä korvata muilla polttoaineilla, kalkkikiven rapautuminen oli selvästi nopeampaa kuin jaksolla 1990–2000. Seuraavalla vuosikymmenellä (2000–2010) St Paul’s Cathedralin kalkkikivireliefien kuluminen on pysynyt jokseenkin samalla tasolla kuin edellisellä vuosikymmenellä. ”Kivisyöpää” ei ole vielä täysin kukistettu, mutta tätä nykyä Lontoon kulttuurimonumenttien rapautumisen aste on jokseenkin samalla tasolla kuin luonnontilaisten kalkkikivipintojen eroosio, Inkpen ja kumppanit toteavat.