Avainsanat

, , , , , , ,

Happamoituneessa vesistössä kalan riski tulla syödyksi on tavanomaista suurempi, koska herkkä varoitusjärjestelmä ei toimi kunnolla.

Luonnossa lähes jokainen eliölaji joutuu valmistautumaan syödyksi tulemiseen. Mitä paremmin ja mitä aikaisemmassa vaiheessa mahdollinen saalisyksilö tunnistaa mahdollisen saalistajan, sitä paremmat mahdollisuudet sillä on selviytyä. Kasvikunnassa tuollainen puolustautuminen merkitsee erilaisten myrkyllisten tai pahanmakuisten kemikaalien syntetisoimista solukkoja turvaamaan. Eläinkunnassa erilaiset pakoreaktiot, puolustusta palvelevat rakenteet kuten sarvet, piikit ja paksunahkaisuus ovat passiivisia keinoja suojautua saalistajilta, mutta yhtä tärkeää on oikea käyttäytyminen. Piiloutuminen tai pakeneminen ovat keinoja välttyä edes kohtamasta saalistajaa, ja näillä keinoilla saaliseläin säästää joka tapauksessa energiaa, usein myös henkensä. Mahdollisten saalistajien tunnistaminen onkin elintärkeää. Usein tämä tunnistus perustuu kemiallisiin, lajityypillisiin ärsykkeisiin. Normaalioloissa useat eläinlajit pystyvät paitsi tunnistamaan tiettyjä, vaaraksi koituvia saalistajia myös laajentamaan näitä kemiallisia tuntomerkkejä vihollisensa lähisukulaisiin. Muuttuvissa ympäristöoloissa tuollainen saalistajien tuntomerkkien yleistäminen ei välttämättä onnistu, joten pienetkin ihmistoiminnan aiheuttamat muutokset voivat koitua eläimille kohtalokkaiksi, vaikka ne muuttuneissakin oloissa tulisivat muuten hyvin toimeen.

Vesistöissä eliökunnalle vaarallinen ja hyvin yleinen ihmisen aiheuttama muutos on veden happamoituminen. Vähäinenkin happamoituminen (pH-arvon aleneminen) voi estää kaloja tunnistamasta vihollisiaan, jotka eivät normaaleissa, neutraaleissa oloissa pystyisi saalistajia uhkaamaan. Kanadalaisen Concordia University -yliopiston tutkijan Grant E. Brownin johdolla Science of the Total Environment -tiedelehdessä julkaistussa kokeessa kirjolohia ja aurinkoahventen heimoon kuuluvia petokaloja pidettiin yhdessä altaassa, jonka veden happamuus oli lähellä neutraalia (≈ pH 7). Näissä normaalioloissa kirjolohi oppi pian tunnistamaan kirjoahvenen hajukemikaalit ja onnistui myös karttamaan näitä saalistajakaloja.

Toisessa vaiheessa vesi oli lievästi hapanta (≈ pH 6), ja kirjolohien kumppaneina oli edellisessäkin kokeessa käytettyjä kirjoahvenia sekä lisäksi toisia, samaan   kirjoahventen heimoon kuuluvia petokaloja. Keinotekoinen veden happamoittaminen ei vaikuttanut kirjolohen kykyyn tunnistaa aikaisemmin tutustumansa aurinkoahvenen hajukemikaaleja, mutta aikaisemmin tutun saalistajan lähisukulaisen hajusignaaleja lohet eivät tunnistaneet ja joutuivat siten alttiiksi pedoille.

Kokeessa käytetty  veden happamoituminen oli varsin vähäistä, ja samanlaiset muutokset ovat luonnon omistakin syistä tavallisia. Ihmistoiminnan aiheuttama happamoituminen on kuitenkin yleistä ja usein nopeampaa kuin luontainen muutos. Vesien happamoituminen voi koitua kohtalokkaaksi arvokkaille lohikaloille ja muille vesieläimille myös olosuhteissa, joissa eläimet tulevat toimeen. Peto–saalis -suhteiden muuttuminen ihmisen aiheuttaman vesien happamoitumisen seurauksena on kuitenkin otettava vakavasti huomioon kaikissa vesiensuojelun toimien suunnitteluissa ja toteutuksissa, kanadalaistutkijat muistuttavat.