Avainsanat

, , , , , , , , , , ,

Kielo on kiistaton ykkösvaihtoehto Suomen kansalliskukaksi.

Kielon (Convallaris majalis) huumaava tuoksu on luonnossa liikkujille merkki, joka osoittaa kevään vaihtuneen kesäksi. Kielo on yleinen lehtomaisilla mailla lähes koko Suomessa. Kasvitieteilijät ovat kuvanneet kasvin kauneutta jopa ylisanoin, kuten ruotsa-lainen C-M. Lindman, jonka mukaan ”tuskin on jalompaa koristetta kuin kielo ja sen tuoksuvat kukat”. Kielon suurta suosiota osoittaa paitsi runoissa ja lauluissa esitetty ylistys myös ihmisten halu siirtää kukkia metsistä puutarhoihin.

Useissa kielissä kuten englannissa kielon nimenä on Laakson lilja. Meillä vanha kansa on nimennyt kielon kasvin ulkonäön perusteella – yleensä lehtien muodon antamista mielikuvista. Romanttisiin tunnelmiin saattaisi kuitenkin tulla säröjä, jos kielosta valmistettua huumaavan kaunista parfyymiä kuvattaisiin lehmänkielenä, joka on kielon vanha kansanomainen nimi. Paljon lehmänkieltä romanttisempi vaihtoehto ei taitaisi olla lajin ruotsalaisesta nimestä väännetty viljukanvaljukka. Nykymuotoon kielon nimen muokkasi Elias Lönnrot.

Jopa parfyymien valmistukseen käytettäviä kukkia kantaa vain pari prosenttia
kielon versoista. Kasvin leviäminen on silti tehokasta – runsaasti haarovan
maanalaisen juurakon ansiosta kielo pystyy valtaamaan multavilla mailla aarien
kokoisia alueita lähes yksinomaan itselleen.

Kielo on valittu Suomen (kuten myös entisen Jugoslavian) kansalliskukaksi.
Itsenäisyyden juhlavuoden neuvottelukunta 1967 hyväksyi pitkällisten kiistojen
jälkeen kielon, jota epäiltiin ”liian kaupalliseksi” – kukkaa kun käytetään
paljon puutarhoissa ja leikkokukkana.

Myös jalostus ja keinotekoinen kukkaan saattaminen jopa ulkomailta tuotavista
juurakoista olivat monen mielestä kansalliskukan arvolle sopimatonta teollista
hyväksikäyttöä. Kansalliskukan valinnan suorittivat lopulta yleisradion
kuuntelijat yleisöäänestyksessä.

Nyt isänmaallisuuskeskustelun jyrkimpien laineiden taltuttua kansalliskukan
asemaa on korostanut mahdollisuus tuottaa kukkivia kieloja mm. presidentinlinnan itsenäisyyspäivän juhlallisuuksiin – jokseenkin päivälleen puoli vuotta ”oikean kukkimisaikansa” jälkeen.

Kielo on kaikilta osiltaan myrkyllinen – kasvi sisältää muun muassa hermostoon
vaikuttavia glykosideja. Nämä yhdisteet ovat yhtä voimakkaita ja samalla
tavalla vaikuttavia kuin lääketeollisuudessa yleisesti hyödynnettävä
sormustinkukan digitalis. Eniten näitä sydämen lyöntinopeutta hidastavia, mutta
lyöntivoimaa tehostavia glykosideja on kielon kukissa ja marjoissa. Aikaisemmin kielo oli kysyttyä ja arvokasta, herba convallariae -nimellä tunnettua apteekkitavaraa.

Kielo on vanha lääkekasvi, jota on käytetty muun muassa sydämentykytykseen. Keskiajalla kielon kukista valmistetun teen sanotaan palauttaneen halvautuneiden ihmisten puhekyvyn. Samoin kielo oli maineikas kaatumataudin parantaja. Vanhoissa aivastuspulvereissa oli mukana kielon kuivattuja kukkia. Nykyisinkin kieloa on mukana eräissä homeopaattisissa valmisteissa, joissa vaikuttavia ainesosia on äärimmäisen pieninä pitoisuuksina.

Myrkyllisyytensä takia kieloa ei saa lähteä syömään omin neuvoin, sanovat
vanhat kansanlääkinnän oppaat mitä tahansa. Etenkin lapsia on varoitettava
kielon houkuttelevista marjoista, jotka tertussa riippuessaan muistuttavat
hyvin paljon punaista viinimarjaa. Kielon marjojen syöminen on johtanut jopa
kuolemantapauksiin. Myrkytyksiä on sattunut jopa kielon maljakkovesien
juomisesta.

Mainokset