Avainsanat

, , , , , , , , , ,

Pienestä kostaan huolimatta käenkaalista löytyy hyötykäyttöominaisuuksia niin ruoanlaittoon, lääkintään kuin kodinhoitoonkin.

Rehevissä, kuusivaltaisissa metsissä tavattava käenkaali eli ketunleipä (Oxalis acetosella) on yksi metsäluokituksemme ja samalla metsien taloudellisen tuottokyvyn osoittajakasveista. Parhaiten ketunleipä tunnetaan silti lehtiensä mausta. Kukapa ei olisi virkistäytynyt syömällä ketunleivän suolaisia, apilanlehtiä muistuttavia lehdyköitä. Maistelussa on kuitenkin syytä olla varovainen. Paitsi maustaan käenkaali tunnetaan lehtiensä ”uniliikkeistä”. Kasvi vetää hennot, vain parin solukerroksen paksuiset lehdykät suppuun yöksi ja sadepäiviksi ja samalla koko lehti kaartuu alaspäin.

Varjoisten kuusikoiden lajina käenkaali ei pidä voimakkaasta valosta, joten myös äkillinen auringonpaiste saa lehdet vetäytymään uniasentoon. Kun suotuisat olot taas palaavat, lehtien nestejännitys kohoaa ja lehdykät oikenevat nopeasti. Lehtien ohella myös kukat sulkeutuvat epäsuotuisiksi ajoiksi. Varsi taipuu alaspäin ja terälehdet painuvat suppuun herkkien heteiden ja emien suojaksi.

Vanha kansa tunsikin käenkaalin luotettavana ilmapuntarina. Käenkaalin saa ”yöunille” helposti keinotekoisestikin, esimerkiksi asettamalla hatun tai muun varjostavan suojan kasvin päälle.

Käenkaalin valkeat, siniraidalliset kukat tuottavat siementä, jos pölyttäjä- hyönteisiä on liikkeellä riittävästi. Käenkaali on kuitenkin varautunut varhaisen kukinta-ajan tuomaan riskiin. Kasvin tyveltä voi löytää nuppuasteella olevia kukkia, joista kehittyy myöhemmin kesällä itsepölytyksen kautta siemeniä ilman, että kukka milloinkaan avautuu. Noin kolmasosa käenkaalin siemenistä kehittyy pölytyksen kautta ”oikeista kukista” ja kaksi kolmasosaa umpinaisiksi jäävistä kesäkukista.

Kukista kehittyvät hedelmät – tai pikemminkin siementen levittämismekanismit – ovat mielenkiintoisia. Avautuvassa hedelmässä siemenkuoren sisäosa turpoaa ja repäisee samalla ulkokuoren yhtäkkisesti rikki, jolloin siemenet ponnahtavat
ulos ja lentävät samalla voimalla jopa parin metrin päähän emoyksilöstä.
Etäämmällekin käenkaali pääsee usein leviämään, sillä pinnoiltaan tahmeat
siemenet tarttuvat helposti ohikulkeviin eläimiin.

Käenkaalin raikas suolainen maku johtuu lehdissä olevasta oksaalihaposta eli samasta aineesta, jota on mm. suolaheinissä ja raparperissa. Vaikka lehdet
ovatkin virkistäviä, syöminen tulee rajoittaa maisteluun. Runsaan oksaalihapon
nauttiminen saattaa nimittäin johtaa munuaiskivien muodostumiseen. Tätä vaaraa voi kuitenkin välttää juomalla oksaalihappoa sisältävän aterian yhteydessä maitoa, jonka ansiosta oksaalihappo kiteytyy kalsiumoksalaatiksi eikä kulkeudu sisäelimiin.

Käenkaali tunnetaan kuitenkin myös yleisesti hyödynnettynä rohdoksena. Elias Lönnrot kehotti Suomen Kasviossa (1860) käyttämään ketunleipää mm. siksi, että kasvi on hyödyllinen ”poltto- ja kuumetaudeissa”. Lievän myrkkyriskin vastapainoksi käenkaali on myös terveyskasvi, jonka lehdissä on runsaasti C-vitamiinia. Kansanlääkinnässä käenkaali on tunnettu keripukin ehkäisijänä. Kasvien solukoissa oksaalihappo on suojakemikaali, joka pitää kasvinsyöjä- eläimet loitolla.

Käenkaalin tehoaineet ovat tuttuja nykyajankin taloudenhoidossa, sillä
monissa tahranpoistoaineissa ja mm. metallien ja lattianpuhdistusaineissa on
sekä oksaalihappoa että kaliumoksalaattia. Tuoreen käenkaalin puhdistava
ominaisuus on tunnettu jo kauan. Lönnrot totesi kasvin nesteen ”kadottavan
mustepilkut vaatteista”.

Mainokset