Avainsanat

, , , , , , , , , ,

Sinivuokko oli 1500-luvulla eläneen Paracelsuksen muoto-opissa munuaistautien parantamisen esimerkkikasvi.

Sinivuokon (Hepatica nobilis) uskotaan saaneen tieteellisen lajinimensä hepatica siksi, että kasvin lehtien muoto ja punaruskea väri muistuttavat ihmisen maksaa. Laji onkin yksi niistä kasveista, joiden ulkonäöstä 1500-luvun kiistelty luonnonfilosofi ja lääkäri Paracelsus tunnisti suoraan niitä ”vastinelimiä”, joiden tauteihin Jumala on kyseiset yrtit luonut.

Monen kuuluisan tiedemiehen levittämän opin mukaan Jumala loi jokaiseen vaivaan oman parantavan kasvinsa. Signatuuri- eli muoto-opin kannattajat uskoivat järkähtämättä, että ”Similia similibus curantur” eli ”Samankaltaisuus parantaa samankaltaisuutta”. Kiivaimmat Paracelsuksen oppilaat vaativat, ettei lääkäriksi saa hyväksyä henkilöä, joka ei kunnioita muoto-oppia.

Oppi sai myös Suomessa arvovaltaiset kannattajansa. Elias Lönnrot kertoo vuonna 1860 ilmestyneessä, alan perusteoksena pitkään pysyneenä Suomen Kasviossa, että sinivuokkoa käytettiin ”maksa – ja munuaisvikoja vasten, myös verivuotoja parantamaan, keitteenä tai teenä nautittuna”. Kuivattuja sinivuokon lehtiä on syöty virtsanerityksen lisääjinä ja munuaiskivien poistajina.

Sinivuokon solukot sisältävät myrkyllisiä glukosideja ja saponiineja, joten kasvin lehtiä tai kukkia ei pidä käyttää sen enempää vihanneksina kuin juominakaan. Nykyisin sinivuokkoa käytetään korkeintaan homeopaattisissa valmisteissa, joissa elintoimintoihin vaikuttavia yhdisteitä on äärimmäisen pieninä pitoisuuksina.

Sinivuokon kukissa ei ole lainkaan mettä, mutta siitä huolimatta ne saavat paljon vieraita. Hyönteiset käyvät sinivuokon kukissa syömässä siitepölyä, jota ne sitten kuljettavat myös naapuriyksilöihin varmistaen ristipölytyksen.

Nimestään huolimatta sinivuokon kukat eivät ole suinakaan aina sinisiä, vaan lajista tunnetaan sekä punertavia että valkokukkaisia muotoja. Vajaan pariviikkoisen kukkimisen jälkeen sinivuokon kukkaperät kääntyvät alaspäin maat kohti. Hedelmiä levittävätkin muurahaiset, jotka syövät kuljetuspalkkiokseen hedelmän toisessa päässä olevan rasvapitoisen solukon. Sinivuokon leviäminen on hidasta, usein korkeintaan 5–10 metriä vuodessa, sillä pienimmätkin ojat estävät muurahaisia kuljettamasta siemeniä pitemmälle.

Kevään ensimmäisiin lukeutuvina kukkina kuvankauniit sinivuokot herättävät monissa ihmisissä vastustamatonta poimintahalua. Monivuotinen kasvi ei kukkien keräämisestä kärsi, mutta kohtalokkaaksi on osoittautunut se vimma, jolla kasvit revitään juurakkoineen maljakkokasveiksi tai puutarhoihin istutettaviksi.

Englantilainen Sir Thomas Hanmer esitti jo vuonna 1650-luvulla, ettei sinivuokkoa pidä siirtää luonnosta puutarhoihin, sillä ”se ei koskaan tee suuria kauniita kukkia savuosissa kaupungeissa, vaan kukoistaa ainoastaan puhtaan luonnon ilmassa”. Ohjetta on syytä noudattaa tänäänkin, ei niinkään savun kuin sinivuokon tulevaisuuden takia. Monen kaupungin lähimetsistä sinivuokko on jo hävitetty kokonaan. Poimimista rajoitetaan myös luonnonsuojelulain voimalla: Sinivuokkoa saa kerätä omaan maljakkoon, mutta myytäväksi poimiminen on kielletty.

Mainokset