Avainsanat

, , , , , , , ,

Happamoituneet joet ja järvet ovat kirkasvetisiä ja näyttävät terveiltä, mutta aikanaan happamien laskeumien pois huuhtomien kalsiumin ja magnesiumin puutteet vaivaavat eliökuntaa.

Luonnon pintavesien sähkönjohtavuus tislatun veden luokkaa eli liian alhainen kasveille ja eläimille

Maailmanlaajuisista ilmasto-ongelmista ensimmäisenä havahduttiin niin kutsuttuihin happosateisiin. Etenkin fossiilisia polttoaineita (kivihiiltä ja öljyä) käyttävä energiantuotanto sekä liikenne aiheuttivat ilmakehään niin suuren rikki- ja typpioksidien kuormituksen, että näiden seurauksena sadevesi muuttui hyvin happamaksi. Pahimmillaan sadevesien ja pintavalumista kertyvien pintavesien kuten pikkujärvien, lampien ja jokien vedet olivat happamuudeltaan etikan luokkaa. Happosadeaikakauden maaperämuutoksista tutuin lienee alumiinin liukoisuuden lisääntyminen, minkä seurauksena tätä muun muassa hermostovaurioita aiheuttavaa alkuainetta huuhtoutui suurina pitoisuuksina eliökunnan käyttöön.

Kun ongelmiin havahduttiin, haitallisimpien päästöjen leikkaukset ja siirtyminen puhtaampiin polttoaineisiin vähensivät happamuutta nopeasti. Parissa vuosikymmenessä sateiden ja useimpien vesistöjen happamuusarvot toipuivat lähelle luonnontilaa. Luonnon eliökunnalle tämä nykytilanne ei kuitenkaan ole läheskään optimaalinen, sillä happosadeaikakauden vallitessa maaperästä huuhtoutui suuria määriä kasveille ja eläimille elintärkeitä ravinteita, etenkin kationimuotoisia alkuaineita kalsiumia ja magnesiumia, joista on nyt luonnossa monin paikoin pulaa.

Yhdysvaltalaistutkijat Gene Likens ja Donald Buso esittävät Environmental Science & Technology -tiedelehdessä julkaisemassaan artikkelissa tuloksia pitkäaikaisesta maaperän ja pintavesien happamuusarvojen seurannasta New Hampsihiren osavaltiossa sijaitsevalla, Hubbard Brookin vesistöalueella. Happosateiden aikakaudella maaperästä huuhtoutuneiden kationien määriä voi päätellä epäsuorasti mittaamalla vesistöalueen jokivesien sähkönjohtavuutta. Paljon tutkitun Hubbard Brookin jokivesien sähkönjohtavuus oli seurannan alkaessa 1960-luvulla 25 mikrosiemensiä senttimetriä kohti (μS/cm). Vuonna 2009 otettujen näytteiden perusteella samojen jokivesien sähkönjohtavuus on enää noin 10 μS/cm. Tällaiset arvot osoittavat, että vedessä on hyvin vähän ravinteita. Eikä kehitys ilmeisesti ole suinkaan vielä päätynyt. Likens ja Buso arvioivat, että vuoteen 2025 mennessä alueen jokivesien sähkönjohtavuus alenee edelleen jopa tasolle 5 μS/cm. Tällöin vesistöalueen jokien arvioidaan olevan koostumukseltaan erittäin puhtaan, tislatun veden luokkaa.

Nykyisin Hubbard Brookilla – ja yleisesti muuallakin pohjoisen pallonpuoliskon karuilla pienvesistöjen alueilla – maaperän ja veden puskurikyky happamoitumista vastaan on kriittisen alhainen. Vaikka happamoittava kuormitus on merkittävästi vähentynyt happosadekauden pahimmista ajoista, ongelmia aiheuttavia laskeutumia tulee sekä sateena että kuivalaskeumana edelleen vesistöihin ja maaperään.

Maaperän ja pintavesien puskurikyvyn romahtaessa on vaara, että vähänkin nykyistä suuremmat happamoittavien aineksien laskeumat tai virtaamat voivat aiheuttaa nopean pH-arvojen laskun, mikä olisi tuhoisaa valtaosalle eliöstöä. Mutta vaikka uusia happosateita ei enää tulisikaan, kalsiumin ja muiden puskuroivien kationien hävikki on vaara eliökunnalle jo nykyisin. Tällaisesta vaarasta on saatu esimerkkejä muun muassa norjalaisista vesistöistä, joissa nuorten taimenten kasvu on hidasta ja elinkyky on pahoin vaarantunut.  Suoria haittoja kationien menetyksestä nähdään kalkkikuoristen eläinten kehityksessä. Konkreettisimpia näyttöjä on saatu simpukoiden ja kotiloiden heikentyneen kuoren muodossa, mutta myös eräät hyönteiset rakentavat sekä kotelo- että aikuisvaiheissaan kalsiumia sisältäviä suojarakenteita. Tällaiset suojat jäävät uusissa olosuhteissa heikoiksi, mikä altistaa eläimet suoraan petojen hyökkäyksille ja vaarantaa lisäksi muun muassa lisääntymistoimien onnistumista.

Mainokset