Avainsanat

, , , , , , ,

Taulakääpä on mukana monessa – sekä hyvässä että pahassa.

Taulakääpä on mukana monessa – sekä hyvässä että pahassa.

Muodikkuudestaan huolimatta metsien monikäyttö ei ole suinkaan tämän aikakauden keksintö. Sienten keräilyä on harrastettu kautta Euroopan ainakin koko jääkauden jälkeisen ajan. Esi-isiemme esi-isät eivät ehkä syöneet sieniä, mutta vanhojen leirinuotioiden jäänteet todistavat koivujen tuholaisena tunnettavan taulakäävän (Fomes fomentarius) olleen elintärkeä tulentekoväline jo noin 10 000 vuotta sitten. Vasta tulitikkujen keksiminen syrjäytti taulakäävän 1800-luvun puolivälissä.

Taula valmistettiin leikkaamalla ohuita suikaleita kovan kuoren alla sijaitsevasta kuohkeasta ja sitkeästä kerroksesta. Liottamalla pehmitetyt suikaleet hakattiin puunuijilla paarin millimetrin paksuisiksi levyiksi. Huopamainen kuivattu taula hienonnettiin yhdessä salpietarin kanssa herkästi syttyväksi jauheeksi. Tuli sytytettiin kipinöillä, jotka saatiin aikaan iskemällä vastakkain piikiviä tai rikkikiisua sisältäviä kivenmurikoita.

Pinnaltaan säämiskään muistuttavaa taulaa alettiin pian käyttää myös talvisten nahkavaateiden sisävuorina. Teolliseen mittakaavaan kasvanut taulankäyttö hävitti käävän monilta Keski-Euroopan seuduilta sukupuuttoon. Kysyntä kuitenkin säilyi ja näin taulakäävästä tuli arvokasta maasta toiseen myytävää kauppatavaraa.

Nykyisin taulakääpää pidetään yhtenä metsiemme pahimmista loissienistä, mutta aikoinaan sientä on viljelty hyvinkin laajalti Keski-Euroopassa. Suomessa käävät ovat aina olleet niin yleisiä, ettei viljelyyn ole tarvinnut turvautua.

Teroitti veitset, paransi viiltohaavat

Taulakääpä hajottaa puulle puristuslujuuden ja jäykkyyden antavaa ligniiniä, jolloin jäljelle jää vaalea, hauras selluloosa. Maahan kaatunut koivu onkin huonoin mahdollinen valinta sillanrakentajille, sillä täysin terveen näköinen runko voi katketa kevyenkin kulkijan painosta.

Aikoina entisinä taulakääpä oli todellinen monikäyttöhyödyke. Sitkeää kääpää käytettiin tulenteon ja vaatetuksen lisäksi muun muassa partaveitsien hioma-aineena. Ja jos hyvin teroitettu veitsi sattui lipsahtamaan, taula tarjosi taas apua verenvuotoa tyrehdyttävänä haavalääkkeenä.

Nykyisin taulakääpä on arvokasta käsitöiden materiaalia. Moni Lapissa vieraillut matkailija on tuonut matkamuistonaan taulakäävästä veistellyn peikon tai menninkäisen.

Muodoltaan kaviomaiset käävät kasvavat parhaimmillaan yli 20 sentin levyisiksi ja 10 sentin paksuisiksi. Vanhojen tuhkanharmaiden kääpien pinnalla näkyvät ”Vuosirenkaat” osoittavat sienten kasvunopeutta. Laji voi elää kaikilla meikäläisillä lehtipuilla, mutta yleinen se on vain koivuilla.

Taulakääpä on tyypillinen vanhojen puiden lahottaja, josta ei ole merkittävää vaaraa nuoressa ja hyväkasvuisessa metsikössä. Vahinkoja sieni tekee paitsi kasvaville puille myös metsässä varastoitavaa koivupuutavaraa lahottamalla.

Koivun kylkiin kasvavat taulakäävät pitävät ryhtinsä vaikeimmissakin olosuhteissa. Käävän alapinta osittaa nimittäin aina alaspäin painovoiman suuntaan. Puun kaaduttua sienen rihmasto alkaa välittömästi kasvattaa uusia kääpiä, jotta itiöitä tuottavat pillistöt osoittaisivat täsmälleen maata kohti. Tätä ominaisuutta on käytetty jopa poliisitutkinnassa. Kääpien asennon perusteella on ratkaistu kiistoja siitä, onko polttopuuksi kerätty koivu ollut kaatunutta vai pystyssä seisonutta puutavaraa.

Lääkkeeksikin, jopa syöpäsairausien hoitoon taulakääpäää on suositeltu, ja jo niin arvovaltaisella ja aikaisella tasolla kuin Hippokrateen kirjoituksisa kaksi ja puoli vuosituhatta sitten. Nykyisin innokkaat luonnontuotteiden käyttäjät keräilevät taulakääpää ainakin teen valmistusaineeksi samaan tapaan kuin paremmin tähän tarkoitukseen soveltuvaa  pakurikääpää. Taulakääpä on ollut perinteisesti ainakin saamelaisten suosiossa hammas- ja päänsärkyjen parantajana. Hoidossa kipeän kohdan päällä poltetaan taulakäävän kappaletta.

Mainokset