Avainsanat

, , , , , , , , , , ,

Pyöreälehtikihokki on tunnetuin lihansyöjäkasvimme. Kuva: Kai Aulio.

Kosteilla paikoilla, etenkin paksuturpeisilla soilla kasvavilla kihokeilla (Drosera) on maine kasvina, joka syö elävältä itse pyydystämiään eläimiä. Muiden kuin pikkuhyönteisten ei kuitenkaan tarvitse näitä lihansyöjiä pelätä. Itse asiassa kihokit ovat todellista arvotavaraa, jota lennätetään vuosittain konttikaupalla
Keski-Eurooppaan, erityisesti Sveitsiin, lääketehtaiden raaka-aineeksi.

Kihokkien lehtien yläpinnoilla on parisataa nuppineulan mallista, pituudeltaan 5–6 millimetristä karvaa. Näiden kärjissä on hyvin tahmeaa eritettä tuottava
limamainen nysty. Lehtien punertava väri ja eritepisaroiden kiilto harhauttavat
medenhakumatkalla olevia hyönteisiä laskeutumaan kuolettavaan ansaan.
Lehdelle laskeutunut pikkuhyönteinen tarttuu karvojen tahmeaan limaan, minkä
jälkeen karvat alkavat hitaasti kiertyä eläimen ympärille.

Lehti tunnistaa käyttökelpoisen saaliin sekä kemiallisen että mekaanisen signaalin avulla. Vangitsemisreaktion saa aikaan hyönteisen valkuaisaineiden tuottama ärsytys sekä limaan tarttuneen eläimen pyristelystä aiheutuva liike. Lopulta lehden reunat kiertyvät kokonaan saaliseläimen ympärille ja kihokin lehtien erittämät entsyymit sulattavat saaliin pehmeät kudokset. Kihokin ”ruoansulatus” saattaa kestää lehden sisällä jopa kolme viikkoa, minkä jälkeen lehti avautuu ja tuuli puhaltaa sulamattomat saaliseläimen kitiiniosat pois. Kihokin saa pyyntitoimiin myös keinotekoisesti tiputtamalla lehdelle esimerkiksi liha- tai juustopalan tai 40–50 -asteista nestettä.

Liharuoka ei ole kihokeille välttämätöntä, mutta tuo tervetullutta ravinnelisää
typen- ja fosforinpuutteesta kärsivillä turvemailla. Eläinravintoa saaneet
kihokit kuitenkin kasvavat paremmin ja tuottavat enemmän siemeniä kuin
pelkästään normaalia kasvien yhteyttämistoimintaa harjoittavat yksilöt.

Kihokki on ollut jo kauan kansan tuntema lääkekasvi, jota on käytetty mm.
maksatautien ja hinkuyskän hoitoon. Valkuaisaineita hajottavat entsyymit
takaavat, että kihokin pisarat auttavat poistamaan iholta syyliä ja känsiä.
Tämän päivän teollisuus käyttää kihokkia mm. yskänlääkkeiden valmistuksessa.

Eksoottinen ulkonäkö ja poikkeuksellinen ravinnonhankinta ovat perustana
kihokin monille vanhoille lempinimille, joista tunnetuimpia ovat kyynel- tai
itkulehti ja limalehti. Nimet himoheinä ja kiimaheinä kertovat, että vanha
kansa on luottanut kihokin voimaan myös muissa kuin lääkärille yleensä
kerrottavissa vaikeuksissa.

Pitkään on tunnettu myös kihokin kyky maidon juoksuttamiseen. Elias Lönnrot
opasti Suomen Kasviossaan ja muissa kirjoissaan talonpoikia kihokin käyttöön, sillä ”lehmäin kesällä myrkyllisiä sieniä syödessä ja maidon siitä pahentuessa saadaan se läpi kihokin siivilöiden parannetuksi”.

Perinteistä tuttu kasvi on säilyttänyt asemansa myös nykyaikaisen
lääketeollisuuden raaka-aineena. Lähinnä Pohjois-Suomen 4-H -kerholaisten
toimesta kihokkeja on kerätty vientiin jo parin vuosikymmenen ajan. Parhaina
vuosina kihokkeja myydään pari tonnia. Tänäkin kesänä kasvia kerätään yli 20
kunnan alueella Pohjanmaalla, Koillismaalla ja Lapissa.

Puhtaasta kihokista maksetaan poimijalle ainakin 30 euroa kilolta. Lääkekasvien
keruusta saatavat rahat ovat marja- ja sienimyynnin tavoin kerääjälle verotonta tuloa. Helpolla raha ei kuitenkaan poimijalle irtoa, sillä yhden kilon kihokkierään tarvitaan noin 10 000 kasviyksilöä.

Seuranta on todistanut, ettei useinakaan vuosina toistettava keräämien vaaranna soiden kihokkikantojen tulevaisuutta. Raaka-aineen riittävyydestä huolimatta Suomessa on jo kokeiltu kihokin viljelyäkin.

Mainokset